Korkeita odotuksia ja vesisadetta
Terveisiä Chamonix’sta Alpeilta! Täällä taas, kuten lähes joka kesä.
Heinäkuun alussa matkustin niin työn kuin huvin perässä ympäri Eurooppaa – Berliini, Kööpenhamina, Strasbourg… Kivoja reissuja ja hyviä hetkiä, mutta kaikkein parasta oli tulla takaisin vuorille. Maata pitkin matka Strasbourgista Sveitsin läpi Chamonix’iin junalla ja bussilla on aiemmilta vuosilta tuttu, mutta joka kerta vuorten näkeminen bussin ikkunasta sykähdyttää.
Sattumalta useampia rakkaita ystäviä oli laaksossa yhtä aikaa kuin minäkin. Ihanaa nähdä pitkästä aikaa, koko alkuvuoden kuulumisten päivittämiseen ei pari iltaa tuntunut riittävän.
Kahtena viime kesänä alppikiipeily on jäänyt minulta minimiin, joten ennen reissua oli melko vaikea valmistautua ja päättää, millaisia kiipeilyretkiä olisi mahdollista yrittää ja miten päästä taas isompien reittien makuun. Olen turvallisuushakuinen, mutta myös tavoitteellinen kiipeilijä, ja haluan edistyä ja oppia lisää, tehdä isompaa ja siistimpää. Korkeat odotukset vievät välillä liikaakin mukanaan, ja realismin ja järjen äänen pitäminen päässä vaatii tasapainottelua.
Ensimmäisellä viikolla käytiin kiipeämässä alkulämmöiksi klassikko Chapelle de la Glière, jonka hieno ilmava razoir-pitchi sykähdytti näin toisellakin kertaa.
Reissun parasta antia oli kolmen päivän retki Couverclen vuoristomajalle, josta yritettiin kiivetä Aiguille de Moinen South Face.
Nousu majalle kesti 5 tuntia, reitti kulkee ensin Mer de Glacen jäätikköä pitkin, sitten on pari sataa metriä tikkaita ylös seinämää ja päälle rapsakka haikkaus majalle. Couverclen maja on remontoitu ja todella mukava, illallinen ja uni maistui.
Seuraavana aamuna herättiin neljäksi aamupalalle ja viiden aikaan lähdettiin liikeelle. Lähestyminen oli puolisen tuntia kivikkoa, jonka jälkeen laitettiin köysi ja jääraudat ja noustiin pientä jäätikköä reitin juureen. Liikkeellä oli samaan ainaan useampi tiimi, joten reitin alku oli vähän ruuhkainen, mutta kunhan päästiin etenemään, saatiin liikkua ihan hyvää, omaa tahtia. Kiivettiin lähes kokonaan juoksevilla varmistuksilla ja yhdellä 60 metrisellä köydellä.
Reitin seuraaminen kivisten cairnien ja reittikuvauksen perusteella sujui ihan ok, yhdessä kohtaa vähän harhauduttiin, mutta pieni laskeutuminen ja lyhyt traverse vei takaisin reitille. Reitin yläosassa tuntui, että huippu on jo aivan lähellä, mutta aina jokaisen köydenmitan jälkeen reitti vain jatkui ja jatkui.
Koska ei oltu kiipeilyparini kanssa aiemmin tehty vastaavia yhtä isoja alppireittejä yhdessä, sovittiin, että 10.30 käännytään alas, jotta laskeutumiseen riittää aikaa. Pitkä päivä alkoi painaa sen verran, että vaikka oltiin siinä vaiheessa todella lähellä toppia, pidettiin tästä kiinni ja evästauon jälkeen lähdettiin alaspäin.
Alas kiipeäminen tuntui monessa kohtaa huomattavasti epävarmemmalta kuin ylös meneminen, niinpä laskeuduttiin alkuun useampia jyrkempiä osuuksia. Laskeutuminen ei ollut aivan niin hidasta kuin etukäteen pelkäsin, niinpä 10 tuntia liikkeelle lähdöstä kolmen aikaan iltapäivällä oltiin takaisin reitin juurella.
Vaikka ei aivan päästy huipulle, oli kokemus minulle iso onnistuminen. Olin pitkästä aikaa itsenäisesti isommassa maastossa ja isommalla reitillä, ja tiimityö ja päätöksenteko sujui hyvin. Jaksoin fyysisesti paremmin kuin ajattelin ja nautin tekemisestä.
Tyytyväisenä palasin laaksoon valmiina seuraaviin seikkailuihin, mutta reissu lässähti pahasti: viimeisen viikon täällä on lähinnä satanut vettä ja olen vellonut muutenkin aika ankeissa tunnelmissa. Kun päivittää viittä eri sääennustetta pakkomielteisesti päiväkausia, alkaa hermo pettää. Harkitsin vakavasti, että lähtisin jo etuajassa takaisin kotiin Brysseliin, mutta nyt näyttää siltä, että lähipäivinä keli voisi ehkä vielä parantua… Toivon parasta, ja kuivaa keliä.
