Cayambe 5790 m: vuoristovaellus Ecuadorissa

Marraskuun alussa matkustin kiipeily-/vaellusreissulle Ecuadoriin. Se oli ensimmäinen kaukomatkani korona-aikojen jälkeen, joten olin sekä innoissani että vähän epäuskoinen, että reissu toiselle mantereelle todella onnistuisi. Olin myös ensimmäistä kertaa Etelä-Amerikassa, jännittävää!

Reissun ostin Much Better Adventuresin kautta, joka toimii välittäjänä muiden matkailuyritysten toteuttamille matkoille. Reissun käytännön toteutuksesta vastasi siis paikallinen operaattori, Ecuadorin osalta Andean Face. Olen molempiin firmoihin erittäin tyytyväinen: MBA on tehnyt reissun varaamisesta ja maksamisesta verkkosivuillaan todella sujuvaa, Andean Facen järjestelyt ja oppaat paikan päällä puolestaan olivat silkkaa priimaa.

Lensin Amsterdamista suoraan Quitoon KLM:llä, meno-paluu maksoi noin tonnin ja ilmastovaikutuksiltaan siitä kertyi Atmosfairin laskurilla n. 3 500 kg hiilidioksidipäästöt (muut kuin co2-ilmastopäästöt ovat tässä mukaan laskettuina). Tiedostan varsin hyvin, että matkustan lentäen aivan liikaa suhteessa ilmaston kannalta mitenkään kestävään tasoon. Samalla on sanottava, että lyhyiden Euroopan-pyrähdysten sijaan kaukomatkoilla vaihtoehtoja ei tietenkään oikein ole, paitsi olla menemättä.

Odottelua pääkaupunki Quitossa

Nopeimmillaan koko reissuohjelman olisi voinut tehdä noin kymmenessä päivässä, mutta kun kerran matkustin kauas, halusin viettää siellä aikaa mahdollisimman pitkään. Niinpä ennen varsinaisen vaellusohjelman alkua minulla oli pari päivää omaa aika pääkaupunki Quitossa. Quito on parin miljoonan asukkaan kaupunki, joka sijaitsee vuorten keskellä ja suht korkealla, n. 2 800 metrissä. 

Ensimmäisenä päivänä ajoin gondolihissi TeleferiQolla ylös Pichincha-vuorelle. Matka maksoi 10 dollaria ja ylhäällä todella tunsi nousseensa varsin nopeasti neljään tonniin, pieni päänsärky ja paljon puuskutusta. Käppäilin ja kahvittelin, mutta en halunnut ilmanalaan tottumattomana turhaan riekkua. Polun varrella oli hevosaitaus ja ratsastusretki tuntui hyvältä idealta. Pieni laikukas heppa oli tomera ja tottelevainen, kierreltiin tunnin verran pitkin vuoren rinteitä. Niin tavattoman ihanaa, että ei ollut tosikaan!

Yleensä vieraissa kaupungeissa etsin paikkoja, jotka tuntuvat omalta. Sellaisia paikkoja, joissa voisi kuvitella käyvänsä usein, jos asuisi siellä. Quitossa kiertelin kaupungilla, ihastuin isoon keskuspuistoon La Carolinaan, kävin kokeilemassa paikallista boulderhallia El Capia ja kiersin muutaman pakollisen turistirysän historiallisessa keskustassa.

Quito oli siisti ja turvallisen oloinen kaupunki, vaikka hotellilla kovasti varoittelivat pitämästä liikaa rahaa tai muuta arvotavaraa mukana. En puhu sanaakaan espanjaa, mutta asiointi hoituu englannin ja elekielen yhdistelmällä. Kävelyn lisäksi käytin kulkemiseen lähinnä Uberia, sovellus toimi erinomaisesti ja matkat olivat halpoja. Yksin matkustavana naisena sain olla rauhassa ja kaikki sujui mukavasti.

Vaellusretket alkavat: Pasochoa & Pichincha

Parin päivän jälkeen muu reissuporukka saapui paikalle. Ryhmässä meitä oli yhteensä neljä, minun lisäkseni oli kaksi minua vähän nuorempaa mimmiä New Yorkista ja yksi Englannissa asuva nelikymppinen nainen. Pelkkiä naisia, mikä teki porukan dynamiikasta tosi kivan, kaikki tulivat todella hyvin juttuun eikä kenenkään tarvinnut egoilla yhtään. Osalle tämä oli ensimmäinen vuorireissu, osa oli käynyt jo muutamilla huipuilla eri puolilla maailmaa aiemmin.

Ensimmäisenä päivänä lähdettiin nelivedolla kauemmas kaupungista. Auto jätettiin pienen maatalon pihaan ja siitä lähdettiin kävelemään päällystämätöntä pikkutietä ylemmäs. Tiellä oli helppoa kulkea ja nousu oli loivaa, vaikka nousumetrejä kertyi.

Muutaman tunnin jälkeen tieltä haarautui polku, jota lähdettiin seuraamaan. Vuori näkyi hienosti edessä. Polku oli alkuun tasaisempi ruohikkoharjanne, lopussa vähän jyrkempää tunkkausta. Topissa 4 200 metrissä pidettiin lounastaukoa. Vuoren toiselle puolelle aukesi vanhan tulivuoren kraateri, jonne kasvanut koskematon metsä on luontoarvoiltaan harvinaislaatuinen. Paikalle huipulle sattui sveitsiläinen jamppa eri reittiä, kuin mitä me olimme nousseet, muuten missään ei ollut ristin sielua.

Toisena akklimatisaatiopäivänä nousimme gondolihissillä ylös minulle jo ensimmäiseltä päivältä tutulle vuorelle Pichinchalle. Vaellettiin jonkun matkaa ylöspäin. Yhdellä porukasta oli ollut aiemmin hieman terveyshuolia ja häneltä oli jäänyt edellisen päivän vaellus väliin, joten otettiin melko iiisisti. Leppoisa tahti ja korkeammalla oleskelu sopi minulle hyvin, sillä vaikka korkeus tuntui hyvältä, jalat olivat edellisestä päivästä vähän tukossa.

Pois kaupungista: Ruminahui ja aktiivinen Cotopaxi

Puolessa välissä viikkoa pakattiin kamppeet ja ajettiin kohti Cotopaxin kansallispuistoa. Kansallispuiston alueelta lähti reitti Ruminahui-vuorelle. Vuoressa on kolme huippua, ja jostain syystä otin pahasti itseeni, kun kävi ilmi, että kiipeäisimme niistä matalimmalle keskihuipulle, noin 4 600 metriin. Tuntui täysin turhalta vaeltaa tuntitolkulla, jos kohde ei edes ollut mäen korkein kohta.

Noh, motivaation puutteesta huolimatta tarvoin porukan mukana menemään, maisemat olivat ihan komeat silti. Lopussa oli jyrkempi osuus hiekkaista rinnettä ja sitten pientä scramblea kivikossa keskimmäiselle huipulle. Koska liikkeellä rinteessä oli muitakin ihmisiä, pidettiin kypärät päässä irtokivien varalta.

Korkeus ei tälläkään akklimatisaatioretkellä tuntunut pahalta, mutta jaloissa kyllä tuntui pitkä päivä. Kuuma suihku majapaikkaan palattuamme oli varmaan kymmenen elämäni parhaan suihkukokemuksen joukossa, haha. Illalla pelattiin korttia ja juotiin parit kaljat, oli tosi hauskaa.

Alun perin reissun tavoitteena olisi ollut kiivetä Cotopaxille, joka on Ecuadorin toisiksi korkein, 5 857 metrinen, mutta kenties kaikkein tunnetuin vuori. Cotopaxi on aktiivinen tulivuori, ja pari viikkoa ennen matkan alkua se oli alkanut osoittaa merkkejä vulkaanisesta aktiivisuudesta ja tupruttaa kaasuja. Niinpä vuoren huippu oli suljettu kiipeilyltä. Majapaikastamme Hacienda Los Motinosista näkymät vuorelle olivat kuitenkin kirkkaana aamuna huikeat, myös savupilvi näkyi selkeästi.

Käytiin kuitenkin Cotopaxin vuoristomajalla 4 800 metrissä, nousu sinne oli upottavaa hiekkaa. Päivä oli pilvinen ja keli tosi kolea. Majalta muut porukasta menivät vielä ylemmäs jäätikön laidalle, mutta halusin säästellä jalkojani ja jäin majalle hengailemaan ja juomaan kuumaa kaakaota siksi aikaa.

Terveiset päiväntasaajalta ja kohti Cayambea

Koska Cotopaxi oli tosiaan tulivuoren toiminnan takia poissa pelistä, suunnitelmaksi B valikoitui kiivetä Ecuadorin kolmanneksi korkeimmalle tulivuorelle Cayambelle. Akklimatisaatiopäivinä meillä oli ollut seurana leppoisa vaellusopas Pablo. Nyt puolestaan ennen kiipeilyä seuraamme liittyi vuoristo-opas Ibrahim.

Ohjelmassa oli lepopäivä ennen huiputusta, niinpä pakkauduimme autoon ja ajoimme kohti Cayamben kaupunkia. Kävimme siellä lounaalla Cayambelle suuntaavien vuorikiipeilijöiden suosimassa Mi Compadrito -ravintolassa. Muiden kiipeilijöiden näkeminen taisi lisätä jännitystä, kun viereisistä äijäpöydistä luotiin muutamia vähän arvostelevan oloisia silmäyksiä meidän tyttöporukkaamme. Joka tapauksessa ruoka oli hyvää, mätin aivan järjettömän ison ja maukkaan pasta-annoksen ja iloitsin siitä, että sain energiavarastot kunnolla tankattua.

Kävimme lepopäivänä tutustumassa tismalleen päiväntasaajalle rakennettuihin aurinkokelloihin ja erilaisiin auringon, maan ja tähtien liikkeitä mallintaviin laitteisiin ja kuvaajiin. Kuulemma Cayambe-vuoren rinteiltä 4 690 metrin korkeudesta löytyy korkein kohta maailmassa, jossa päiväntasaaja kulkee.

Majoituimme historiallisessa Hacienda Gyachalassa, paikka oli melko tyhjä ja vähän aavemainen. Omistajien kaksi seurankipeää labradorinnoutajaa sentään olivat innokas vastaanottokomitea. Lähestyvä kiipeily taisi pyöriä jokaisella mielessä, sillä muutoin tosi hyväntuulinen ryhmämme oli vähän vaisumpi tuona iltana.

Aamulla viimeisteltiin kiipeilykamojen pakkaus ja seuraan liittyi toinen vuoristo-opas Joaquin. Hypättiin nelivetomaastoautoihin ja aloitettiin matka kohti Cayamben vuoristomajaa. Vuoristomajalle kulkevasta tiestä oli varoiteltu etukäteen, ja pian kansallispuiston portin jälkeen aloin ymmärtää, miksi: kehnoa tietä oltiin uudistamassa ja auki kaivettu osa oli muuttunut edellisen päivän sateesta aivan uskomattomaksi mutavelliksi. Jonossa oli useampia jättimäisiä maastoautoja, joista jokainen vuorollaan yritti renkaat sutien ja moottori ulvoen selvitä mudasta voittajana.

Kun kävi ilmi, että yksikään auto ei selvinnyt mudasta läpi, ei auttanut muu kuin napata tihkusateessa rinkka selkään ja lähteä kävelemään nilkkoihin asti yltävässä liejussa ylämäkeen. Mutavelli oli helkkarin liukasta ja ei ollut kerta tai kaksi, kun olin kipata nurin. Muutaman sadan metrin nousun jälkeen tie parani sen verran, että maastoauto pystyi tulemaan meitä vastaan ylhäältä vuoristomajalta. Pakattiin matkatavarat, oppaat ja muutama muu kiipeilijä auton lavalle ja meidät kyytiin. Tie oli varsin… jännittävä… tai pelottava… oikeastaan koko matkan vuoristomajalle saakka, isoja kiviä, valtavia kuoppia ja sateessa aivan surkea näkyvyys. Kuski oli sen oloinen, että hän tunsi jokaisen kiven ja kuopan ulkomuistista ja tuskin ilmeenkään värähtämättä luovi auton mäkeä ylös.

Oli helpotus saapua vuoristomajalle. Maja oli aivan mainio: siisti ja mukavan pieni ja kotoisa. Sinne mahtui vain reilut 30 henkeä yöksi, me saimme oman neljän hengen dormin. Oleskelutilan nurkassa puhisi kamiina, joka lämmitti mukavasti. Syötiin keittoa ja tapettiin aikaa pelaamalla korttia, minulla oli oikeastaan aika levollinen ja luottavainen olo tulevan yön kiipeilystä.

Illallinen saatiin viiden-kuuden aikaan, jonka jälkeen oli aika yrittää nukkua. Koska alun perin ohjelmaan olisi kuulunut myös telttamajoituksia, ostin reissua varten lämpimämmän makuupussin (North Face Eco Trail Down, mukavuuslämpötila -7), joten punkassani oli oikein lämmintä ja mukavaa torkkua. Nukuinkin useamman tunnin, ennen kuin herätyskello soi klo 23.

Cayamben kiipeäminen

Teetä, pientä yöpalaa, vaatteet ja valjaat päälle, viimeinen varustetarkastus. Noin 10 minuuttia yli puolen yön lähdimme nousemaan vuorelle.

Ensimmäiset pari tuntia noustiin rinnettä kohti jäätikköä, reitillä oli lähinnä kiviä ja hiekkaa sekä muutama aavistuksen kiipeilyllisempi kohta. Opas piti vauhdin todella rauhallisena ja eteneminen tuntui helpolta ja kevyeltä. Millään aiemmalla vuorireissulla nousun aloittaminen ei ole tuntunut näin hyvältä, naureskelin vielä siinä vaiheessa.

Saavuimme jäätikön laitaan crampon pointille. Viriteltiin jääraudat kenkiin ja köysistöt valmiiksi, kaksi kiipeilijää ja yksi opas kumpaankin. Valitettavasti yhdellä kiipeilijöistä alkoi olla melko pian jäätikölle nousun jälkeen hengitysongelmia, ja toinen opas lähti saattamaan häntä alas, me muut jatkoimme yhdessä köydessä.

Jäätikkö oli rapsakkaa rautojen alla, keli oli tuuleton ja leuto pikkupakkanen. Rinne nousi suht loivana ja tasaisena. Muutaman tunnin taapertamisen jälkeen homma alkoi käydä yhä työläämmäksi. Toinen opas sai meidät kiinni palattuaan alhaalta ja nappasi köysistömme nopeimman ja paraskuntoisimman jäsenen mukaansa kulkemaan edeltä.

Jossain vaiheessa köyden kanssani jakanut mimmi kysyi oppaalta, olemmeko jo yli puolen välin, ja kun vastaus oli myönteinen, kiipeilykaverini sai siitä varsinaisen motivaatiopiikin. Kun kaveri kerran oli ihan “beast modessa”, halusin tietysti itsekin tehdä kaikkeni, että hän pääsee huipulle eikä ainakaan minun takiani joudu kääntymään. Ei ollut helppoa eikä ihan hauskaakaan, mutta jotenkin me sitten jatkoimme rämpimistä kohti huippua.

Viimeisen jyrkän ja pitkän nousun kohdalla päivä alkoi jo sarastaa. Oli pahinta nähdä, missä kohtaa rinne loppuu, sillä jeesus kristus sinne tuntui olevan aivan helvetin pitkä matka riippumatta siitä, miten monta askelta sinnitteli ylöspäin. Vaan niin sekin saatanan mäki joskus loppui, vieressä avautui valtavan suuri ja todella kaunis jääpuikkojen reunustama railo, jonka ympäri kierrettiin. 

Ensimmäinen porukastamme oli toisen oppaan kanssa jo päässyt huipulle ja lähtenyt tulemaan alaspäin, hän tuli meitä vastaan ja vakuutti, että ei enää todellakaan ole pitkä matka. Lopulta edessä oli muutama porrasmainen askelma lumiselle kupolille: Cayamben huippu, 5 790 metriä.

Samaan aikaan nauratti ja itketti ja kaikki mahdolliset tunteet vyöryivät yhtä aikaa päälle. Huipulla oli paljon muutakin porukkaa, tunnelma oli riemukas. Maisema aamuauringossa oli sanoinkuvaamattoman kaunis, horisontissa näkyi monien muiden vuorten huippuja. Olin tosi väsynyt ja tosi onnellinen.

Vietimme huipulla noin puoli tuntia, otettiin kuvia, tankattiin evästä ja vettä ja ihan vaan nautittiin. Aamukahdeksalta alettiin tarpoa alaspäin. Alaspäin tullessa konkretisoitui, miten pitkän matkan me sinä aamuyönä olimme nousseet. Aamupäivän aurinko teki jäätiköstä pehmeän ja lasku alkoi tuntua polvissa ja varpaat iskivät kengän kärkeen. Hetkittäin meinasi usko loppua, että eikö me vieläkään olla edes jäätikön laidalla.

Kun parin tunnin laskeutumisen jälkeen päästiin takaisin vuoristomajalle, ei siinä juuri ollut aikaa puhallella, sillä maastoautokyyti takaisin alas lähtisi hetken kuluttua. Taas pakattiin kamppeet ja kiipeilijät kyytiin, eikä karmiva tie ollut alaspäin mentäessä yhtään sen vähempää kuumottava.

Mutavellin läpi taas kävellen, ja lopulta oltiin oppaidemme autojen luona. Palattiin iltapäivän aikana Quitoon, nukahdin autossa, vaikka en yleensä koskaan.

Kotia kohti, uusia ideoita

Viimeisenä iltana veimme vielä vaellusoppaamme dinnerille. Ecuadorilaiselle ruualle pitäisi kirjoittaa joku erillinen ylistyspostaus, kaikki oli tosi hyvää. Lähtöpäivän aamuna käytiin huonekaverini kanssa mukavalla kävelyllä La Carolina -puistossa, teki hyvää jaloitella kevyesti kiipeilyn jälkeen, ennen pitkää lentoa. Samalla sovimme jo seuraavista reissusuunnitelmista tulevalle kesälle. On parasta palata kotiin, kun on jo jotain kalenterissa, mitä odottaa.

Valitsin tällä kertaa matkakohteeksi Ecuadorin ja tällaisen suht mukavan vuorireissun (= hotellimajoitus, ei mitään teknistä tai todella korkeaa), koska tiedän, että en juuri nyt olisi ollut paljon tätä isompaa reissua varten valmis. Edellinen kaukomatka isommalle vuorelle oli ennen koronaa Kilimanjaro, joten halusin kokeilla sekä kuntoa että kanttia kaikessa rauhassa ja samalla vähän makustella, olisiko tulevaisuudessa jollekin vielä selvästi isommalle ja vaativammalle mäelle asiaa.

Täytän ensi vuonna 30 vuotta ja olen jo pidempään pohtinut, mikä voisi olla ikimuistoinen tapa juhlistaa tätä. Ecuadorissa sain ainakin yhden idean.

Edellinen
Edellinen

Työmatkalla YK:n luontokokouksessa Montrealissa

Seuraava
Seuraava

Syksyn suunnitelmia